Pieniä hankintoja pikkumiehelle

Ihan raskauden alusta saakka on pitänyt malttaa mielensä, sillä kovastihan olisi tehnyt mieli tehdä jos minkälaista hankintaa vauvalle. Ensimmäisen ultran jälkeen uskalsi edes alkaa miettiä vauvatarvikkeiden hankintaa tosissaan, mutta emme juuri silloinkaan hankkineet vielä mitään. Laitoin tuolloin kuitenkin Vauva -lehden tilaukseen ja ostin pari kirjaa. Yhteiseksi luettavaksi ostin Suomalaisen vauvakirjan ja miehelleni luettavaksi Jari Sinkkosen kirjan Isäksi ensi kertaa. Mieheni onneksi pitää paljon lukemisesta ja kehui tuotakin kirjaa hyväksi. Luin lopulta itsekin kyseisen kirjan ja suosittelen kyllä kaikille äideillekin! Kirja kertoo isyydestä, sen tuomista muutoksista miehessä ja isien tärkeydestä. ❤

DSC_4356.jpg

Muiden hankintojen osalta maltoin mieleni rakenneultraan saakka. Tuon jälkeen menimmekin heti mieheni kanssa käymään Lastentarvike -liikkeessä katselemassa turvakaukaloja ja lastenvaunuja. Turvakaukaloa ja lastenvaunuja emme vielä kuitenkaan tuolloin ostaneet, mutta vertailua ja harkintaa olemme tapamme mukaan tehneet. Lastenvaunuissa miellyin kovasti Emmaljungan Super Vikingeihin, joten niitä etsinkin tovin jos löytäisin käytettyinä hyväkuntoiset edullisemmin kuin liikkeestä uutena ostettuna. Facebookista Emmaljungan kirppikseltä tärppäsikin viime vuoden runko ja pari vuotta vanha vaunukoppa puolet halvemmalla kuin uutena liikkeestä. Ainakin alustavasti olisi siis kaupat tehty niistä ja ensiviikolla luultavasti saamme ne kotiinkin saakka. 🙂

Koska sukupuoli kävi selkeästi ilmi ultrassa (vaikka ikinä se ei tietenkään ole 100% varma), kävimme tietysti myös ostamassa ensimmäiset vaatekappaleet meidän pikkumiehellemme. Niissäkin on toki pitänyt malttaa mielensä, sillä äitiyspaketistakin tuli myös muutama vaate, sain ystävältäni pieniä vauvanvaatteita ja saamme myös siskonpojan vaatteita, joten kovin suurta tarvetta ihan pikkuisille vaatteille tuskin on. Mutta olisihan niitä niin ihania vaihtoehtoja, että täytyyhän sitä edes muutama ostaa ihan itse. KappAhlin Newbie -mallisto on oma suosikkini, joten sieltä lähti muutama vaatekappale matkaan. ❤ Materiaalikin on vaatteissa 100% puuvillaa ja niin pehmeän tuntuista! Ja niin ihania maanläheisiä sävyjä!

Miehen kanssa jo pidimmekin pyykkipäivän ja silitimme vauvan vaatteita valmiiksi lipastoon.

Tikkusin myös vauvan myssyn ja pikkuruiset tumput Novitan Baby Wool langasta. Samasta langasta äitini virkkasi vauvalle myös pienen peiton. Pastellivärien ystävänä mintunvihreä ja vaaleanpunainen sopivat peittoon mitä söpöimmin.
Kaverin siskolta ostimme käytettynä vauvalle myös kehdon, joka sopii sitten loistavasti meidän pieneen makkariimme vauvan ensisängyksi. Kehtoa on myös helppo siirrellä välillä vaikka olkkariinkin päikkäreitä varten. Kehtoon hankin vauvalle aivan ihastuttavan vaaleanharmaan unipesän pitsireunoineen!
Vauvan huoneeseen täytyy vielä hankkia oma pinnasänky, mutta sitäkin olemme etsineet käytettynä.
Näitä isompia hankintoja lukuunottamatta onkin sitten enää niitä pienempiä juttuja,
jotka nekin ovat kyllä hyvin tarpeellisia. Joitakin tällaisia pienempiä juttuja kokosin miehelleni isyyspakkaukseen, sillä olihan iskänkin saatava oma pakettinsa. En tiedä tosin kuinka reilua on, että äitiyspakkauksessa on äitiä hemmoteltu siteillä ja nännivoiteella, kun taas isin versiossa oli mm. suklaata ja olutta… 😀

Pikkuhiljaa tässä siis ollaan pienokaiselle pesää rakenneltu. ❤ Itseäni ahdistaa kaikki keskeneräiset projektit ja haluaisinkin saada kaiken valmiiksi aivan heti. Olisihan se nimittäin ihanaa, ettei sitten ihan loppuraskaudessa tarvitse stressata hankinnoista vaan kaikki olisi valmiina ennen vauvan saapumista. Sitten voisikin vain odotella kaikessa rauhassa ja lepäillä ennen suurta elämänmuutosta.

maha

Jännittävän ihana odotusaika

DSC_3619web.jpgNiin kuin viimeksi mainitsinkin, on blogissa ollut nyt hyvin hiljaista pitkän aikaa.
Alkuvuosi oli melkoisen uuvuttava muuton keskellä. Jouduimme myös luopumaan sekä papastani, mummustani että mieheni mummosta. Tein raskaustestin mummuni kuolinpäivänä. Samana päivänä olin itkenyt suurta menetystä, mutta myös kokenut mieletöntä onnea raskaudesta. Surun ja onnen kyyneleitä. Vain muutaman päivän aiemmin oli pappani nukkunut pois. Muistan ajatelleeni, että ehkäpä täältä on jonkun lähdettävä, jotta uusi elämä voisi tulla tilalle. ❤
Samaan aikaan muuton, surun ja hautajaisten keskellä jännitimme alkuraskautta ja kärsin voimakkaasta pahoinvoinnista. Vietin tuolloin suurimman osan ajasta kotona lepäillen sohvalla ja viettäen aikaa kylpyhuoneessa. Kotoa lähtiessäni otin aina muovipussin laukkuuni mukaan, sillä koskaan ei tiennyt milloin sitä tarvitsisi. Emme kertoneet raskaudesta vielä kellekään, sillä halusimme odottaa ensimmäistä ultraa asiasta varmistuaksemme. Pahoinvoinnin takia asian salaaminen tuntui kyllä välillä tosi hankalalta. Ja eihän sitä pahoinvointia ainakaan helpottanut se suuri jännitys ja pelko siitä olisiko pikkuista edes olemassa.

Ultraa edeltävänä päivänä oli mieheni mummon hautajaiset. Olimme kertoneet raskaudesta tuona viikonloppuna sekä omille että mieheni vanhemmille, sillä pahoinvointia oli ollut sen verran, ettei asiaa voinut yöpymisreissulla kovin salailla. Toisaalta halusimme myös, että vanhempamme tietävät mikäli raskaus olisikin mennyt kesken. Olisihan se ollut hyvin vaikea asia meille, joten parempi, ettei sellaista tarvitsisi salata. Hautajaispäivä oli raskas ja kotiin päästessämme meninkin suoraan nukkumaan. Heräsin kuitenkin yöllä pahoinvointiin ja loppuyö menikin oksennellessa. Ultra jännitti ja pelotti hyvin paljon. Olin jo valmiiksi itkuherkkä Gravidan odotustilassa ennen ultraa. Puristin mieheni kättä. Vihdoin meidät kutsuttiin sisälle.
Ennenkuin ehdimme edes ymmärtää mitä kuvaruudulla näkyi, sanoi kätilö:
”Täällä ollaan!”
Voi sitä kyyneleiden, helpotuksen ja onnen määrää! Eihän sitä tunnetta osaa sanoin kuvailla, kun sen pienen pienen ihmisen näkee siellä ja kuulee sydämenäänet ensimmäistä kertaa. ❤

Gravidan jälkeen olo oli pelkkää hymyä. Nyt oli ihana kertoa läheisimmille ystäville asiasta. Kävin myös heti ostamassa itselleni äitiysfarkut, sillä jo useamman viikon ajan olin kulkenut kotona löysissä pitkissä kalsareissa ja ihmisten ilmoille lähtiessä olin saanut yhdet housut sopimaan venyttäessäni nappia viimeiseen reikään. Mammafarkut tuntui siis taivaallisilta!
Ultran jälkeen tuntuikin, että vatsa alkoi pyöristyä. Ja ehkä ensimmäistä kertaa siihen uskalsi kiinnittää huomiota. 🙂 Osa ystävistämme arvasikin raskauden ilmeisesti jo vatsan perusteella. Se tuntui itsestä tosi hassulta, sillä olihan vatsa vielä ihan pienen pieni kumpu. Vatsan kasvun vuoksi asiaa ei pystynyt kovin pitkään salailemaan ja toisaalta miksipä sitä olisi pitänytkään? Olimmehan me asiasta hyvin onnellisia. Kai sen onnen saisi muillekin siis kertoa ja näyttää. 🙂

Raskauskuvia viikoilta 12+3, 14+5 ja 15+4.
Alhaalla kuva viikolta 14+6, jolloin tein itselleni DIY-äitiystoppahousut.
Olo tuntui tuohon aikaan tosi turvonneelta. Naureskelimme mieheni kanssa housujen huvittavuudelle.

bmd

14. raskausviikolla pahoinvointikin alkoi pikkuhiljaa helpottamaan ja keskiraskauteen siirryttäessä olo alkoi jo olla hyvin virkeä ja energinen. Ja hyvin nopeasti alkuraskauden vaikeudet unohtui. Hetken päästä sitä ei enää muistanut koko pahoinvointia! Onni oli suurta ja mielikin oli alkuraskauden jälkeen huomattavasti parempi. Yhä edelleen kuitenkin jännitti kuinka raskaus tulisi sujumaan ja tietysti se tuleva rakenneultra. Tosin eipä siitä huolesta ja jännityksestä taida päästä eroon koko raskauden aikana. Puhumattakaan sitten, kun pikkuinen on maailmassa.
Rakenneultrassa onneksi kaikki oli vallan hyvin ja sukupuolestakaan ei jäänyt arvailtavaa. Pikkumiehen sieltä olisi tarkoitus saapua 1.lokakuuta. ❤

Liikkeet alkoi tuntua myös aika varhaisessa vaiheessa, mikä sekin oli hyvin ihanaa ja helpottavaa. Niitä oli jännittävää seurata. 16.raskausviikolla tunsin hennon hentoja kuplamaisia tuntemuksia vatsassa. 18. raskausviikolla liikkeet tuntuivat ensimmäistä kertaa ihan selkeiltä. Muistan kuinka kirjastossa ollessani säpsähdin ensimmäiseen terävään potkuun ja melkein pillahdin itkuun. Se tuntui niin ihanalta! Siinä istuskelin hetken kirjaston nojatuolissa tunnustelemassa pikkuisen vipeltelyä. Tuon jälkeen onkin ollut ihmeellistä seurailla liikkeiden voimistumista päivä päivältä. Ja eihän siinä kauan kestänyt, kun mieskin pystyi liikkeet tuntemaan ja näkemään masun päältä.

Vasemmalla raskausmasu viikolla 17+3. Samana päivänä tunsin ensimmäisen terävän liikkeen.
Oikealla kuva viikolta 19+3.

Keskiraskaudessa olo on ollut pirteä ja onnellinen. Iltaisin olen usein väsynyt ja menenkin ajoissa nukkumaan. Aamulla saatan puolestaan herätä varhain ja energiaa riittäisi puuhata vaikka ja mitä. Toki välillä on sitten päiviä, jolloin on hyvin väsynyt olo. Nyt on menossa raskausviikko 24. Tähän saakka on pystynyt liikkumaan oikein hyvin, mutta viime aikoina lenkkeily on hankaloitunut huomattavasti. Vessahätä iskee aina vain pienen matkan päässä kotoa ja myös harjoitussupistukset hankaloittavat välillä liikkumista. Uusi ihana ystäväni on myös närästys.
Alkuraskauden pahoinvointiin verrattuna nämä ovat kuitenkin hyvin hyvin pieniä vaivoja, joten olo on melkoisen loistava!
Nyt vain toivoisi loppuraskauden sujuvan hyvin ja pikkuisella olevan jatkossakin asiat mallillaan. Välillä sitä vaipuu synkkyyteen ja huoleen raskauden sujumisesta ja pikkumiehen voinnista, mutta emmehän me voi koskaan tietää mitä täällä seuraavaksi tapahtuu. Siksi yritänkin pitää mielen iloisena ja luottavaisena. Se auttaa myös pikkuista kasvamaan mahdollisimman turvallisesti. Ja kerran olo tuntuu niin onnelliselta, niin miksipä sitä suotta latistamaan turhilla murehtimisilla.

Onhan tämä odotusaika ehkä elämän ihmeellisintä aikaa! ❤

DSC_3796web

Kuvaus: Sonja Matilainen
Kuvankäsittely: Minä itse, Pauloissa Photography
Työskentelemme molemmat INNOtyöverkko Osuuskunnassa.

 

 

Mikä minusta tulee isona?

Näin keväällä moni yläasteen tai lukion päättävä pohdiskelee kovasti jatko-opintoja ja urasuunnitelmia. Osalle se aiheuttaa suurta päänvaivaa, mutta lohdutukseksi voin sanoa, ettei me vähän isommatkaan vielä tiedetä mitä meistä oikein tulee isona. Ja älä huoli jos siellä juuri näitä asioita mietit; ei mikään ole lopullista! Aina voi kokeilla jotain uutta, vaikkei se ensivalinta osunutkaan oikeaan. 🙂

Muistan oikein hyvin vielä ne kerrat, kun olimme mummuni ja vaarini kanssa bingossa Evijärven nuorisoseuralla. Katselin ihaillen bingoemäntää ja ajattelin, että isona minustakin tulisi kyllä bingoemäntä. Se tuntui silloin ihan täydelliseltä ammatilta, jotenkin niin suurelta vastuulta. Lapsena halusin jossain vaiheessa myös taitoluistelijaksi tai jääkiekkomaalivahdiksi. Taisin haluta myös hiihtäjäksi. Voitin yhdet hippokisat ja tulin kolmanneksi Alajärven mestaruushiihdoissa. Päätin tuolloin kuitenkin lopettaa hiihtäjäurani huipulla.

Yläasteella haaveilin, että minusta voisi tulla näyttelijä. Mutta ymmärsin, että näyttelijän työssä olisi aika hankala elättää itsensä.  Olisi siis parempi lakata haaveilemasta ja opiskella itselleni joku perusammatti. Ehkäpä ranskanopettaja? Valitsin siis valinnaiseksi aineeksi ranskan. Ranskan opiskeluni jäi kuitenkin pariin oppituntiin. Se oli niin tylsää, että päätin vaihtaa sen kuitenkin ilmaisutaitoon. Eipä tullut tästä tytöstä ranskanopettajaakaan.

Joku yläasteen opettajistani taisi minulle mainita, että näkisi minussa luokanopettajan tai lastentarhanopettajan. Se oli se minun kiltti, rauhallinen ja lempeä luonteeni. Siitähän se ajatus sitten lähti. Ja mikä ettei, olinhan aina kovasti pitänyt lapsista ja viihtynyt heidän parissa. Lukion jälkeen hain siis yliopistoon luokanopettajaksi ja toisena vaihtoehtona lukemaan sosionomiksi. En päässyt yliopistoon, mutta pääsin ammattikorkeaan sosiaalialalle. Tiesin heti hetken opiskelujen jälkeen, ettei se ollut minun juttuni. Kilttinä ja vastuuntuntoisena tyttönä päätin kuitenkin opiskella tutkinnon loppuun, koska luonteeni ei olisi antanut periksi jättää opintoja kesken. Opiskelin sosionomiksi ainoastaan lastentarhanopettajan pätevyyden vuoksi.

Opiskelin pari vuotta sitten myös valokuvaajan tutkinnon. Ja viime syksynä opiskelin itselleni yrittäjän ammattitutkinnon. Ei oppi ojaan kaada.
En minä vieläkään tiedä mikä minusta oikein isona tulisi. Täytyykö sitä tietääkään? Ehkäpä minusta tulee sellainen haahuilija, joka tekee vähän sitä sun tätä. Voisiko sitä isona tulla vaikka ja miksi?

On harmi, että yläasteen ja lukion jälkeen sai hyvin vähän neuvoja ja vaihtoehtoja jatko-opiskelujen suhteen. Ei opinto-ohjaaja todellisuudessa ikävä kyllä tunne nuoria niin hyvin, että tietäisi mille aloille he voisivat haluta ja sopia. Eikä opinto-ohjaajilta sitä voi edellyttääkään, ei sellaiseen ole resursseja. Suurin osa siis päätyy opiskelemaan jotakin, sillä jotakin on opiskeltava. Kiinnosti se sitten tai ei. Jotkut ehkä tietävät jo tuolloin 19-vuotiaana mitä he haluavat tehdä ammatikseen, toiset taas eivät. Osa päätyy opiskelemaan jotakin alaa, jonka ehkä toiset ihmiset ovat roolittaneet hänelle. On heitä, jotka tekevät jotakin työtä muutaman vuoden ja huomaavat, ettei se työ ollut ollenkaan sitä mitä he haluavat tehdä. Toisilla on uskallusta lähteä vaihtamaan työpaikkaa ja koko alaa, toiset puolestaan tekevät sitä työtä lopun ikäänsä. Osa onnellisista tekevät unelmatyötään alusta loppuun saakka.

Eikä sillä ole väliä, päätyipä sitten tekemään mitä tahansa. Tärkeintä on, että on itse itseensä ja elämäänsä tyytyväinen.

Ja unelmia, niitä pitää aina olla! Ja niitä kohti on myös uskallettava kurottautua. Kerranhan täällä vain eletään!

Terkuin,
ylioppilas keväältä 2010

DSC_2975.jpg

Yhteistyö kätilöopiskelijan kanssa

Ihastelen jatkuvasti instagramissa erilaisia vastasyntyneenkuvia, missä he ovat suloisesti kapaloituja täydessä unessa. Itse olen nuoresta saakka toiminut hyvin paljon lasten parissa, mutta silti hyvin harvoin pääsen käsittelemään ihan kunnolla vastasyntynyttä. Olen muutaman kerran kuvannut vastasyntyneestä kuvia, mutta pakko myöntää, että noissa tilanteissa olen kokenut aina suurta arkuutta vauvan käsittelyssä. Haaveenani olisi, että pystyisin jonain päivänä tarjota asiakkailleni vastasyntyneen kuvauksen, missä vanhemmat voisivat ottaa hetken aikaa ihan rennosti, juoda vaikka kupposen kahvia ja minä hoitaisin vauvan käsittelyn.

Oikeastaan oli mieheni idea siis ottaa yhteyttä Jyväskylän ammattikorkeakouluun ja kysellä olisiko kätilöopiskelijoilla mielenkiintoa järjestää minulle pienen ”vastasyntyneen käsittely” -kurssin. Ideasta innostuneena laitoin sähköpostia kätilöiden opettajalle ja heti seuraavana päivänä sainkin jo vastauksen eräältä kiinnostuneelta opiskelijalta. Mikä mahtavinta, tällä opiskelijalla oli itsellään laskettu aika parin viikon kuluttua. Meidän ei siis tarvitsisi harjoitella käsittelyä ja kapalointia nukella vaan saisin harjoitella hänen pienokaisellaan. ❤

Tutustuin alkuun erilaisiin materiaaleihin vastasyntyneistä ja katselin videoita. Teoriatieto siitä kuinka vauvoja käsitellään minulla olikin kyllä jo hallussa, mutta kaipasin nimenomaan varmuutta käsittelyssä. Ettei tarvitsisi pelätä niiden menevän rikki.
Vierailin ensin tämän perheen luona vauvan synnyttyä ja vietin vain rauhassa aikaa äidin ja vauvan kanssa perushoitotilanteissa. Harjoittelimme myös kapalointia ja vauvan asettelua. Juttelimme siitä mitä kannattaisi huomioida vauvan saapuessa kuvaukseen.

”Kurssin” päätteeksi äiti ja vauva tulivat luokseni kuvaukseen ja sain käsitellä vauvaa omalla tavallani opittujen oppien mukaan. Ja hyvinhän se sujui! Sain kehuja varmoista otteistani ja erityisesti lempeästä ja rauhallisesta asenteestani. Enpä malta odottaa seuraavaa pienen pientä asiakastani, jonka kanssa pääsen näitä oppeja nyt käyttämään. 🙂

Tämä oli kyllä mahtava tilaisuus ja oli jälleen kerran ihana tutustua tähän ihanaan perheeseen. Tässä työssä nimenomaan rakastan sitä, että saan kohdata ja tutustua uusiin ihmisiin.
Kiitos! ❤

Kiitos myös Jyväskylän ammattikorkeakoululle!

T&T Helsinki

DSC_4152web

Toistan ehkä itseäni, mutta en vain osaa sanoin kuvailla kuinka uskomatonta on päästä osaksi ihmisten suuria ja tärkeitä elämän hetkiä. Vaikka häät ovatkin minulle kuvaajana jännittäviä ja raskaita työpäiviä, on niissä silti jotakin sellaista, jonka vuoksi tekisin sitä aina uudelleen ja uudelleen. Jotkin parit saavat oloni tuntumaan vielä jotenkin erityisen tärkeältä. Tämän parin häissä koin niin. Minut oli huomioitu varsin hyvin ja morsian oli aivan ihana! ❤

Ja tämän parin elämästä sainkin kuulla jokin aika sitten mitä ihanimpia uutisia! En voisi onnellisempi olla juuri heidän puolestaan.
Kaikkea hyvää teille T&T,
pitäkää toisistanne hyvää huolta.

 

DSC_4128web

Ihan ihka oma koti

Helmikuussa meillä on ihan ihka oma koti.
Se on meille ihan täydellinen pikkukoti. ❤

Kaupunki pysyy samana, mutta alue vain hieman vaihtuu. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun muutamme saman kaupungin sisällä toiseen asuntoon. Kaikki muuttomme on nimittäin tähän saakka tapahtunut kaupungista toiseen ja olleet tosi suuria muutoksia koko elämässä. Uusi koti, kaupunki, ihmiset ja työpaikka. Tällä kertaa olemme kyllä niin mieltyneitä tähän Jyväskylään, että on ihanaa jäädä tänne ja asettua aloilleen. Koskaanhan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tällä hetkellä meillä on oikein hyvä täällä.

Koti on rivarikolmio järven läheisyydestä omalla pienellä pihalla. Kodin läheisyydessä on mukavasti metsää, joka on koiraihmisille oikea siunaus ja asuinalue vaikuttaa ainakin näin ensivaikutelmalta aivan ihanalta. Kyllä tästä asiasta on oltu niin innoissaan, ettei ole oikein vielä uskaltanut asiaa hehkuttaakaan ennenkuin kauppakirja on allekirjoitettu ja asia on sataprosenttisesti varmaa. Onhan tämä elämässä taas näitä suuren suuria ihania tapahtumia! Kyllähän sitä omaa kotia kauan etsittiinkin. Kannatti nähdä vaivaa sen eteen.

Usein elämän suurimpana päivänä pidetään hääpäivää. Kun se on juhlittu, tulee tyhjyys. Sitä päivää on odotettu, valmisteltu ja sitten se on hetkessä ohi.
Hääpäivä on mielestäni kuitenkin vasta alku koko tarinalle. Sen jälkeen seuraa paljon paljon ihania asioita ja vielä suurempia päiviä. Jokaisella parilla on omat elämän suunnitelmansa. Toisille ne suuret päivät ovat oman kodin hankinta, lemmikin hankinta, matkustaminen, suuren haaveen toteuttaminen, lasten saaminen, lasten suuret merkkipäivät ja saavutukset, kultahääpäivä tai mitä ikinä se sitten onkaan. Ihania tapahtumia, joita koetaan ja jaetaan yhdessä sen elämänkumppanin kanssa.

Parisuhde on yhdessä kasvamista ja rakentamista.
En malta odottaa, että me pääsemme helmikuussa rakentamaan elämäämme uudessa ihanassa kodissa.

 

Suomi 100 vuotta

Itsenäisyyspäivällä on itselleni suuri merkitys.
Itsenäisyyspäivä on mielestäni hyvin juhlava ja harras päivä, mutta samalla myös jotenkin haikea päivä. Luulen sen suuren merkityksen johtuvan siitä, että vaarini oli sotaveteraani ja se on aina ollut minulle suuri ylpeydenaihe.

Ikävöin erityisesti näin itsenäisyyspäivänä vaaria, joka oli elämäni yksi tärkeimmistä ihmisistä, ihan lempi-ihmiseni. Kaikista kokemuksistaan huolimatta hän jaksoi aina olla meille lapsenlapsille hyvin ihana, lempeä ja kannustava. Kun ajattelen sitä kaikkea mitä isovanhempani ja sodan aikana eläneet ihmiset joutuivat kokemaan, tulen siitä kovin surulliseksi. Todellisuudessa me emme edes osaa kuvitella millaista elämää se silloin oli.

Vaarini ei juuri koskaan puhunut sota-ajoista, mutta silloin kun hän puhui, teki se selvästi kipeää. Mieleeni on jäänyt erityisesti se kerta, kun leikimme isoveljeni kanssa sotaleikkejä eikä vaarini oikein pitänyt siitä. Tuolloin hän kertoi meille sodan kauheudesta, siitä kuinka kamalaa oli, kun omat hyvät ystävät kaatuivat rintamalla viereen.

Me olemme mielestäni vieraantuneet nykypäivänä suomalaisuuden merkityksestä ja kunnioituksesta. Kaikista maailman tapahtumista huolimatta, me saamme mielestäni edelleen elää hyvin turvallisessa Suomessa. Meillä on täällä paljon epäkohtia, joista voi ja pitääkin keskustella, mutta loppujen lopuksi muuhun maailmaan verrattuna meillä on asiat täällä mielettömän hyvin. On kuitenkin muistettava, että se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. On muistettava kuinka paljon pieni suomalainen kansa on tehnyt töitä sen eteen, että meillä on tällainen maa juuri tällä hetkellä. Ja meidän on jatkettava sitä työtä, jatkettava sen rakentamista yhä paremmaksi hyvinvointimaaksi.

Suuri kiitos tästä maasta kuuluu mielestäni juuri meidän sotiemme veteraaneille, kuten vaarilleni. On hyvin surullista etteivät omat lapseni koskaan tapaa vaariani. He eivät pääse kuuntelemaan hänen laulujaan tai hulvattomia vitsejään. Vaari oli hyväntahtoisin ihminen ketä olen ikinä tuntenut. On surullista, etteivät omat lapseni ehkä ikinä tapaa ketään sotaveteraania. Haluan kuitenkin pitää huolen siitä, etteivät ne muistot himmene koskaan. Haluan lapseni tietävän itsenäisyyden ja kotimaan oikean merkityksen.

Tänään toivon, että juhlimme kaikki satavuotiasta Suomea ja muistamme olla kiitollisia kaikesta siitä hyvästä mitä meillä on. Pysähdytään hetkeksi kiireisen arjen keskellä ajattelemaan kuinka hyvin meillä asiat täällä Suomessa on. Mielestäni yhä edelleen on lottovoitto syntyä Suomeen. Ollaan ylpeitä suomalaisuudesta, meidän kulttuuristamme ja ollaan ylpeästi suomalaisia!

Presidentti Niinistön sanoin:
”Luotetaan itseemme ja luotetaan toisiimme”.
Pidetään toisistamme hyvää huolta ja annetaan toisillemme aikaa!

Nöyränä ja kiitollisena toivotan teille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

Sini-Valkoinen

Vitamiinipommit

DSC_0113leima

Eipä se varmasti ketään yllätä, että marraskuu on tosi kurja kuukausi. Vaikka kuinka yrittää syödä vitamiineja ja harrastaa liikuntaa, vie silti tämä pimeys voiton ja saa olon tosi väsyneeksi. Lohtua tuo onneksi se, että näin loppukuukaudesta voi jo hyvillä mielin alkaa odottaa joulua, laittaa jouluvalot ja kuunnella joululauluja.

Kuvauksissa voi kuitenkin hetkeksi unohtaa ulkona vallitsevan sateisen ja loskaisen sään. Sisäkuvauksiin voi näin talvisin kehitellä hieman jopa jotain väriäkin. Ja toisaalta valkoinen tausta sopiikin juuri hyvin tähän vuodenaikaan tuomaan valoisuutta.

Näiden tyyppien iloiset ja värikkäät kuvat on ihan kuin vitamiineja. Niiden katselu saa olon kyllä pirteäksi ja hyväntuuliseksi. Tosin olihan nämä sisarukset kyllä itsekin varsinaisia vitamiinipommeja! ❤

Voi veljet <3

DSC_6952rajattuleima

Jokin aika sitten kuvauksiin saapui tämä veljeskaksikko. Aivan mahtavat tyypit! 🙂
Pikkuveljen olinkin jo ikuistanut aiemmin puolivuotiskuviin ja nyt sain kunnian tavata hänet uudestaan yksivuotiaana. Tuntuu aina niin kivalta, kun pääsen osaksi seuraamaan näiden ihanien kasvunhetkiä. Se, että saan kuvailla heitä uudestaankin, saa oloni tuntumaan erityiseltä. Ja kylläpä näistä asiakkaista, joita tapaan enemmän kuin vain kerran, tuleekin ihan erityisiä myös minulle. ❤

Täytyy myös kiittää näiden poikien äitiä aivan uskomattomista suositteluista, joiden kautta olen saanut monia uusia asiakkaita. Hän olisi ansainnut ehkä mitalin! Kiitos kiitos kiitos! ❤ En malta odottaa koska pääsen seuraavan kerran tätä perhettä tapaamaan!

Oletteko muuten nähneet sen Oikotien mainoksen, jossa kaksi veljeä muistelee lapsuuttaan ja luovuttaa lapsuudenkotinsa seuraavalle perheelle?
Itse pidän tuosta mainoksesta kovasti, sillä se tuo esille veljesten erityisen suhteen. Heillä on lapsuudestaan ja kodistaan lämpimiä muistoja.
Sellaisia muistoja toivoisi jokaisella olevan.

Kun aika on, taas leikitään,
sinut jälleen nään.
Sinä saavuthan.
Kun aika on.

 

 

DSC_6878leima

K & J

DSC_1848leima2

Häissä kuvatessani tarkkailen luonnollisesti ihmisiä. Tarkkailen hääparia, heidän vanhempiaan, sisaruksia ja ystäviä ja kuuntelen tarkasti heidän pitämiään puheita. Metsästän kamerallani hauskoja ja aitoja hetkiä. Nauran kameran takana näille tilanteille ääneen. Käydessäni kuvia tietokoneella läpi, hymyilen muistellessani noita hetkiä.
Häissä tuntuu siltä, että pääsen osalliseksi jotakin hyvin tärkeää, vaikka yleensä en tunne hääparia mitenkään entuudestaan.

Tämä morsian oli minulle jo hieman tuttu. Siitä huolimatta yllätyin monista uusista piirteistä ja asioista, joita sain päivän aikana seurailla.
Hääpari oli aivan hulvaton ja niin oli myös hääväkikin.
Näistä häistä ei nimittäin iloa ja naurua puuttunut.
Juhlassa huokui onni, aitous ja lämminhenkisyys.
Kaikin puolin ihana päivä!

DSC_1936leimaväri

DSC_1986leima